Liikkeen tunnistaminen

Hesari haastatteli neurologi Matti Ilmavirtaa autopahoinvoinnista kertovassa jutussa (20.8.2016). Huomiotani kiinnitti se osa, missä hän yritti selvittää, miten aivot tunnistavat liikkeen. Hänen mukaansa se tapahtuu tasapainoelimen avulla kaarikäytävissä olevien otoliittikiteiden liikkuessa värekarvojen seassa. Minun kokemukseni johtavat aivan toisenlaiseen ilmiöön. Jäljessä viesti, jonka lähetin Matille.

Vuonna 1995 jouduin tuntemattoman viruksen hyökkäyksen (?) kohteeksi, mistä seurauksena oli, että menetin totaalisti koordinaatiokykyni. Saatoin liikutella raajojani, mutta missään vaiheessa en tiennyt, missä asennossa ne kulloinkin olivat. Näin etenkin kun suljin silmäni. Mieleeni on jäänyt luonnehdintani tilastani sitä kysyttäessä, että olen kuin neliraajahalvaantunut, mutta pystyn kuitenkin liikuttelemaan raajojani normaalisti. En siis vain saanut mistään tietoa siitä, missä asennossa ne kulloinkin olivat. Outoa oli myös, että en tuntenut käsissäni minkäänlaista painontunnetta. Ne olivat kuin vieraan kädet.
Sen sijaan tasapainoaistini toimi normaalisti.

Paraneminen kesti puolitoista vuotta, josta ensimmäisten kuukausien aikana tein lukemattomia kokeita tilastani. Varsin nopeasti saatoin määritellä, mikä minua vaivasi. Jotain minulta puuttui. Jo ensimmäiset kokeet osoittivat, että meillä täytyy olla jokin aisti, jota ei tunneta. Paranemiseni edistyessä sellaiseksi hahmottui kiistatta kiihtyvyyteen liittyvä ilmiö, joka takaa meille kaikenlaisten liikkeiden ja liikkumisten tarkan hallinnan.
Annoin sille nimeksi inertia-aisti.

Kun olin ensin opetellut käyttämään käsiäni ja sitten kävelemään, saatoin lopulta istua auton rattiin. Tein sen varhain sunnuntaiaamuna, kun muuta liikennettä ei ollut juuri lainkaan.
Ja näihin testiajoihin käytin sitten kolme tankillista bensaa eli yli 1500 km, kun pyrin kartoittamaan mahdollisimman monta liikennetilannetta.

Ensi kokemus oli dramaattinen. En tuntenut mitään, mikä olisi kertonut auton liikkeestä. Ohjaaminen pelkkään näköaistiin perustuen oli lähes mahdotonta, kun vuosikymmmenien ajan olin aina tottunut luottamaan "takapuolituntumaan". Se puuttui minulta täysin. En siis tuntenut normaalia kiihtyvyyden aiheuttamaa painetta, kun kiihdytin esim. rampissa suurempaan nopeuteen. Myös oman nopeuden arvioiminen oli mahdotonta, mutta yllättävää oli, että en pystynyt siihen muidenkaan nopeuden suhteen. Näinhän oli käynyt jo kävelytesteissäkin läheisen marketin käytävällä. En voinut arvioida muiden liikkujien kulkureittejä. Minulta puuttui täysin törmäyskurssin arviointikyky.
Aistimme siis liikettä koko kehollamme emme tasapainoaistillamme!

Miksi sitten aistia ei ole aiemmin tunnistettu? Onko vastaavaa tapausta kuin minun kohdallani sattunut kenellekään toiselle? Jos ei, miten aistia oikeastaan voisikaan tutkia kuin silloin, kun se puuttuu, mutta ennen kaikkea, kun se palautuu, jolloin myös painontunne palautuu jäseniin.
On kuitenkin testi, jonka lähes jokainen tekee esim. marketissa perunoita ostaessaan. Arvioidessaan pussin painoa asiakas vaaputtaa sitä ylös ja alas. Näin inertia-aisti toimii myös.

Sivutuotteena kokeiluistani syntyi havainto, että teemme kaikki liikkeemme ja liikkumisemme muistin kautta. Uskon, että sekä inertia-aisti että muisti-ilmiö ohjaavat kaikkia eläimiä, joilla on tarpeen hallita liikkumistaan tarkasti.
Tätä ilmiötä ihmettelin jo pikkupoikana maalla, kun näin, miten tarkasti kana löytää jyvän hiekanmurusten joukosta. Tiedäthän, ensin se katselee jyvää pää kallellaan ja noukkaisee sitten muistinvaraisesti juuri sen eikä hiekanmurusta.

A short explanation about the Finnish text above: To feel movements

In 1995 I was attacked by an unknown virus and I lost all my coordination ability. I was able to move my hands and legs but I didn't know what were their positions while I was moving them. When somebody asked me how I feel my situation I answered that I am like a quadriplegic but still I am able to move my hands and legs by an ordinary way. But I didn't get any information about their situations. Also it was very strange that I didn't feel any kind of load in my hands while moving them. They were as the hands of somebody else.
Despite all that my balance sense worked as usual.

It took one and a half years to recover and during couple of first months I made number of tests concerning my situation. Very soon I was able to define what was troubling me. Something had disappeared. We must have some kind of sense which is unknown. I found that it is very close to a phenomenon of acceleration and deceleration which give us the ability to define our movements.
I name it as an inertia sense.

In some stage of my recovering I decided to try to drive a car. The first experience was dramatic. I didn't feel anything which would have told me about its movements. Steering only by sight was impossible. I hadn't any kind of ability to know movements of my car. I couldn't define my speed and acceleration or deceleration. Surprising was that I couldn’t define also speed of other cars.
I had lost totally my ability to define a collision course as yachting people say.

As a bonus I found that all our movements happens via our memory. That's why it is important that we follow traffic all the time while driving. Every time when we look at a different view we lost information and it takes those horror seconds to update it.